.

.

.

SagaLife pukee, sisustaa ja asustaa. Kierrättää ja ehostaa arkeen ja juhlaan. Koruja, pukuja, sisustusta, elämääni kaiken keskellä. Lue ja tutustu.

keskiviikko 31. elokuuta 2011

Itsetutkiskelua ja päällystetty henkari, onko niillä jotain yhteistä?



Näin ne päivät vilistää hurjaa vauhtia.
Huomenna on jo kolme viikkoa muutosta ja koti on edelleen sekaisin.
En ota paineita....    ;O)
Taidan olla melkoisen loivaliikkeinen, kuten niin moneen kertaan ennenkin olen todennut.

Olenkin sanonut, että toteutan omalla tyylilläni ja omilla rajoillani Downsiftausta, 
joka pääperiaatteiltaan saakin vankan kannatukseni. 

Tosin on pakko senverran antaa myöden, että tunnustan olevani siltikin jonkinasteinen materialisti.
Tosin en ikinä ole kumartanut tuotebrandeille.
Hankkinut tai havitellut jotakin statuksen vuoksi.
Kaikki mitä omistan ovat sitä, 
mikä sisäisesti tuntuu minulle hyvältä.

Asioiden ja tavaroiden on soinnuttava yhteen.
Haluan, että kotini on harmooninen ja,
että pukeudun siten,
etteivät asusteet riitele toistensa kanssa.

Muistan varmaan aina, miten edesmennyt työkaveri aikoinaan "tunnusti" minulle vaimonsa sanat.
Kun olimme muuttaneet Somerolle,
omakotitalomme olivat melkein naapureina 
ja aina kun kuljin heidän talonsa ohi, 
oli vaimo todennut;
"Sieltä se hienohelma taas tulee".

Minusta se oli hauskaa.
Hauskaa huomata, miten erilaisuutta arvostellaan.
Olin muodin ammattilainen ja tyylitajuinenkin toivon mukaan.
En koskaan ole hienostellut vaatteilla, 
olen vain pukeutunut juuri siten, 
että itsestä tuntuu hyvältä.
Jos joku oli tuota mieltä, hän oli, se hänelle suotakoon.

Muistan myös miten toinen työkaveri totesi,
"Ennen sinulla oli aina yksilöllisiä ja tyylikkäitä vaatteita, 
nykyisin pukeudut liian tavallisesti."
Sekin kai oli totta.
Oli välissä vuosia, jolloin en vain viitsinyt enää tehdä omia vaatteitani ja ostin pelkkää tusinatavaraa.
Mutta nekin kuitenkin sellaisia, joissa minun oli hyvä olla.

Mitä tulee yleiseen habitukseeni...
Muistuu mieleeni myös erään kolmannen työkaverin "tunnustus",
"...Muistan, kun ilmoitettiin, että siirryt ryhmäämme... 
Mietin, mitä ihmettä sen/sellaisen ihmisen kanssa edes puhuu... 
Ja sitten olitkin tuollainen..."

Tarkoittaen sitä, että viljelin huumoria, itseironiaa,
minulle voi sanoa mitä vain ja olin mukana.
En suuttunut tai ollut ylpeä, itsekeskeinen tai diiva.
Olin sellainen rento työkeveri, jonka läsnäolo ei tarkoittanutkaan paineita, kuten hän oli kuvitellut.

Tästä tulkoon aasinsilta päällystetyn henkarin ja päällystetyn sisimpämme välille.
Henkarin sain virkattua valmiiksi eilen.
Se kätkee sisälleen tavallisen, vanhan puuhenkarin.
Langat ovat uusia.
Antavat kokonaisuutta katsellessani hyvän mielen.
Luovat siis silmilleni sitä harmooniaa, 
josta nautin.

Jonkun toisen värimaailmaan ne eivät sovi alkuunkaan.
Mutta minä pidän näistä.

Tiedän myös, että siellä kaiken lankakerroksen sisällä
edelleen on se sama puuhenkari, 
joka on jo vuosia ollut minulla.
Se on sama, eikä muutu miksikään,
vaikka päälinen onkin uusi ja eheä.

niinpä
Kirjoitinko "aasinsillasta"?
Missä se sitten on?

No tunnustan, että ehkä eksyin asian viereen,
mutta menköön tämän kerran.

Oikeastaan tarkoitus oli mainita, 
miten viikonlopulla lenkkeillessä
törmäsin tuttuun toimittajaan, jonka kanssa jäätyämme keskustelemaan tuli puhe takaisin muutostani Somerolle.

Hän kysyi, olenko harkinnut paluuta politiikkaan.
Vastasin suoralta kädeltä, etten tunne kykeneväni siihen, 
vaikka aktiivisena toiminkin monta vuotta, 
etenin ja saavutinkin paljon.
En kuitenkaan koskaan ollut tyytyväinen itseeni tai siihen, 
etten osannut ja kyennyt saamaan aikaiseksi sitä, 
mitä olisin halunnut....
Olin liian arka.
Tunsin olevani liian pehmeä, liian lempeä ihminen toimimaan aktiivisena politiikassa, joka nykypäivänä on melkoisen raakaa"peliä".

Ei minusta ole koskaan ollut "nostamaan kättä ketään vastaan".
En ikinä ole ymmärtänyt sitä loanheittoa ja selkäänpuukotusta, 
jotka politiikan lieveilmiöinä sikiävät.

Tosin minulla on kyllä aina ollut kyky puolustautua.
Oikeudentajuni on ollut aina ehdoton.
Ehkä siksi mm toimin kuusi vuotta ison yrityksen pääluottamusmiehenä.
(Joka tosin sekin oli välillä melkoisen raakaa peliä.)
Koin onnistuvani, kun sain hoitaa asioita oikealle tolalle.
Sain olla se "heikomman puolustaja".
Tunsin tekeväni töitä niiden asioiden eteen, jotka olivat monelle ihmiselle tärkeitä.

Lapsilleni iskostin aina, ettei ketään vastaan saa kättänsä nostaa.
Ei henkisesti, ei ruumiillisesti.
... Mutta! Jos joku "kimppuun käy", 
niin takaisin niin paljon kuin sielu sietää...
Samaa periaatetta olen ain aitsekin noudattanut.
Ja olen tässä mielestäni onnistunut enemmän kuin hyvin.
Lapsistani on kasvanut oikeamielisiä nuoria aikuisia.

Tuo kesksutelu toimittajan kanssa jäi kalvamaan sisälleni.
Sinne puuhenkariin.....
Ja sitten illalla ymmärsin
miten vaikea kuitenkin sen pehmeänkin "pantterin on päästä pilkuistaan".....

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti